Aika ajoin törmään johonkin asiaan, jonka sulatteluun menisi vaikka ihmisikä. Niin kuin nyt tämä tolstoilaisuus. Kiksejä tulee nimenomaan asioiden keskinäisistä yhteyksistä, joita en ole tullut aikaisemmin ajatelleeksi tai joista en ole kuullut. Ja nyt olen kaulaa myöten Tolstoin ajattelussa; koko ajan pitää saada tietää enemmän.
Kaikki alkoi siitä, kun keväällä näin Hoffmanin elokuvan Viimeinen asema, joka kertoo Leo Tolstoin viimeisistä vaiheista ja lopulta kuolemasta. 82-vuotiaana Tolstoi lähti keskellä yötä lääkärinsä kanssa perhettään pakoon, mutta sairastui jääkylmässä junassa, mistä hänet siirrettiin Astapovon asemapäällikön kotiin. Vaimo, kreivitär Sofia vuokrasi yksityisjunan ja lähti etsimään miestään. Häntä ei kuitenkaan päästetty tapaamaan miestään, ennen kuin tämä jo oli koomassa. Elokuva oli täynnä suurta draamaa ja erityisesti pidin Helen Mirrenin suorituksesta kreivittären roolissa.
Marraskuussa tulee kuluneeksi 100 vuotta Leo Tolstoin kuolemasta. Hän syntyi 1828, opiskeli lakia, liittyi armeijaan ja joutui Krimin sotaan. Erottuaan armeijasta hän matkusteli ja asettui sitten maatilalleen kirjoittamaan. 34-vuotiaana hän avioitui Sofian Andrejevnan kanssa, sai 13 lasta ja kirjoitti tärkeät teoksensa Sota ja Rauha sekä Anna Karenina.
Keski-iässä Tolstoin uskonnollis-moraalinen kriisi syveni. Hän kärsi syntyperästään ja piti rikollisena, että valtio hyväksyi köyhyyden. Itse hän jakoi maat lapsilleen ja luovutti kirjoituspalkkionsa Venäjän kansalle. Tolstoi arvosteli ankarasti ortodoksista kirkkoa ja perusti uskonnolliset ajatuksensa vuorisaarnaan, jossa oppi ihmisten veljeydestä ja kaiken väkivallan vastustamisesta huipentuu käskyyn rakastaa lähimmäistä. Hyvyyden ja yksinkertaisuuden sanoma puhutteli ihmisiä, ja kannattajajoukot kasvoivat. Mutta riita tsaarin ja ortodoksisen kirkon kanssa oli tosiasia.
Askeettisuutta Tolstoi toteutti pukeutuen yksinkertaisesti, maatöitä tehden ja kas-visruokaa syöden. Tämä tietysti korostui tilan keittiössä ja pesutuvassa kohdentuen piikojen elämään, mutta ei vaimolla ja lapsillakaan helppoa ollut, vaan usein nöyryyttävää ja vaikeaa. – Muuten, kun ensimmäisen kerran näin oopperan Viimeiset Kiusaukset. Suo-rastaan suutuin, kun Paavo Ruotsalainen vei viimeisen leivänpalan perheeltä lähtiessään saarnamatkalle. Yhtäläisyyttä tolstoilaisuuteen siinä on suurmiehen suurempi rakkaus ihmiskuntaan kuin omiin lapsiin.
Tarvaspään Museossa päättyi juuri näyttely Maaemon lapset eli tolstoilaisuus Suomessa. Se keskittyi kuvamaan lähinnä tolstoilaisuuden vaikutuksia kuvataiteeseen, mutta myös suomalaisten laaja yhteydenpito Tolstoin kanssa oli esillä. Kiintoisa yksityiskohta näyttelyssä oli kopio Ilmari Kiannon kirjeestä Tolstoille, jossa Kianto vaatii 75-vuotiasta, suuresti ihailemaansa kirjailijaa kertomaan selkeästi, mikä on jumala. Kirje oli päivätty 5.9, ja vastaus 7.9. Tiedonkulku jo silloin oli hämmästyttävän nopeaa.
Huomattavin tolstoilainen Suomessa oli kirjailija Arvid Järnefelt, joka Tolstoin tapaan hylkäsi lakimiesuransa, ryhtyi maanviljelijäksi ja kirjailijaksi. Hän halusi myös osoittaa, ettei tolstoilaisuus ollut eristäytymistä ja haaveellista mietiskelyä vaan lähimmäisten ja koko maailman rakastamista ja käytännön tekoja. Päivä piti jakaa neljään osaan: ruumiil-liseen työhön, käsitöihin, henkiseen työhön ja seurusteluun. Seuraelämä Virkkalan Ran-talassa oli vilkasta, mistä mielenkiintoinen sivuhuomio: Wettenhovi-Aspan nimi oli usein osallistujien joukossa.
Akseli ja Eelo Isohiisi Iitissä taas veivät tolstoilaisen pasifismin niin pitkälle, etteivät suostuneet osallistumaan sisällissotaan ja niinpä heidät ammuttiin.
Terve maalaiselämä oli sekä Tolstoin että Järnefeltin ajattelun kulmakiviä. Äläkä tee toiselle mitä et soisi tehtävän itsellesi. Nämä ajatukset pätevät tänäänkin. Askeesia en edes yritä.
KERTTU KERÄNEN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti