Jokavuotinen lupiinisota alkaa jo tältä kesältä laantua. Suomen virallinen kanta (TVL) on lupiinivastainen, mutta minäpä haluan laittaa sovittelevan lusikkani soppaan. Kaikella on tarkoituksensa, eikä lupiinikaan voi täyskelvoton olla.
Kuin tilauksesta sunnuntaina 4.7. tuli TV-ohjelma, jossa kerrottiin St.Helens´n tulivuoren purkauksesta 1980 Yhdysvalloissa. 57 ihmistä kuoli ja tuhka tuhosi kasvuston 600 km2:n alalta. Mutta sitten: ensimmäisenä ponnistihe tuhkasta lupiini, joka vähitellen typetti maan muille kasveille kelvolliseksi ja näin pelastui monta lajia. Parannettuaan maan lupiinilla on tapana hävitä, liian hyvässä maassa se ei menesty. Lupiinilla on myös siementen pitkä-ikäisyyden ennätys, yli 10 000 vuotta vanhat ikiroudasta löytyneet siemenet saatiin itämään ja kasvamaan.
Kirjolupiini on tuotu koristekasviksi 1800-luvun lopulla Pohjois-Amerikasta. Vasta viimeiset 30 vuotta ovat olleet sen voittokulkua karkulaisena, ja ehkä sitä on aluksi tar-koituksella kylvettykin pitkin ankeita tienpientareita. Kirjolupiini on myrkyllinen, eikä missään tapauksessa sovi ihmisravinnoksi. Niitä on kuitenkin satoja eri lajeja, suoma-laisiakin lajeja jo parikymmentä. Makeat lajikkeet, kuten muun muassa hailakanvärinen sinilupiini, on erittäin proteiinipitoinen palkokasvi. Välimeren maissa lupiinia käytetään pavun, herneen ja linssien tapaan salaateissa, pizzoissa ja pastoissa. Australialaiset tutkijat laittoivat lupiinijauhetta leipään ja totesivat sen alentavan verenpainetta samaan tapaan kuin soijaproteiini. Ruokalupiinin viljelyä kokeillaan Tuusulassa, mutta se ei oikein ehdi kypsyä lyhyen kesän aikana. Makea valkolupiini sen sijaan ehtii ja sitä voisi kasvattaa enemmänkin valtavien proteiiniarvojensa vuoksi. Lupiinin rasvakin on oliiviöljyn veroista. Vihreät varret taas sopivat säilörehuksi ja vastaavat ravintoarvoltaan puna-apilaa. Koska lupiini maatuu nopeasti, siitä syntyy hyvää kompostimultaa. Bioenergian tuotantoonkin se soveltuu. Moni kasvitieteilijä pitääkin lupiinijahtia valitettavana.
Kukkapenkissäni on upeita, erivärisiä lupiineja. Päivänliljan kanssa ne ovat kaunis yhdistelmä, on vain ajoissa leikattava kukkineet kukat pois. Myös tienvarsien kaikenväriset lupiinilämpäreet voittavat kauneudessa mielestäni mennen tullen loputtomat horsma-pusikot.
Jotkut siis pitävät lupiinia vihonviimeisenä puutarhakarkulaisena, joka valtaa tilan muilta kasveilta, kissankellolta, päivänkakkaralta ja mäkitervakolta. Lupiini viihtyy siellä, missä muut kasvit eivät menesty. Mikä kasvi on kuollut sukupuuttoon lupiinin vuoksi? Eipä ole tietoa. Ja miksei julisteta sotaa myös nokkoselle tai varsinkin allergikkoja kiusaavalle pujolle? Pujo ei edes ole vieraslaji, se on elänyt Suomessa jo tuhansia vuosia. Tai oikeas-taan kaikki kasvit ovat jääkauden jälkeen tänne tulleita tulokkaita. Usein käyn iltakävelyllä sakset mukanani ja napsin poikki pujon kukinnot. Eipä siitä muuta hyötyä ole kuin siitepölyn väheneminen. Kokonaan pujo ei sillä häviä, pienikin juurenpätkä tuottaa uuden kasvin.
Ruotsissa leviää jo pujoa paljon ilkeämpi marunatuoksukki. Siitä saa astman ja iho palaa rakoille sitä käsiteltäessä. Sen joka ainoasta yksilöstä on pyydetty tekemään ilmoitus kasvitieteilijöille. Meillä se ei kykene kukkimaan - vielä. Kun ilmasto vielä vähän läm-penee, tilanne on toinen.
Lohjan seudun tienvarsille istutettavasta pohjanmasmalosta en ole kuullut sanaakaan, saati sitten nähnyt. Minulla on kuusi kasvikirjaa, eikä masmaloa esiinny yhdessäkään. No kat-sotaan Wikipediasta: Masmalo on niittykasvi, alun perin tulokaslaji. Niinpä!
KERTTU KERÄNEN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti